Ihmisen kohtaaminen. Aina se mietityttää. Kohtaamisia kun on niin monenlaisia. Joskus sanaisen arkkunsa avaaminen ei ole helppoa ja joskus taas tulee sanottua liikaakin. Pari viikkoa sitten, kun olimme haastattelemassa kadulla ihmisiä, kysymässä heiltä mitä he ovat unohtaneet/halunneet sanoa, kohtasimme paljon ihmisiä. Moni käveli pisteemme ohi, osa ei halunnut tai ehtinyt pysähtyä, mutta yllättävän helposti saimme viisitoista ihmistä pysähtymään ja jakamaan hetken kanssamme.
Minut yllätti heidän avoimuutensa. Heidän erilaisuutensa. Heidän rohkeutensa ja tarinansa. Kuvasimme videolle ihmisten vastauksia ja vaikutuimme heidän sanojensa voimasta. Miten niinkin yksinkertainen lause: "Rakastan sinua, äiti", ei ole ollenkaan niin yksinkertainen kun näiden sanojen takana seisoo ihminen? Ihminen, joka katsoo silmiin ja vain on... ihminen.
Olen pohtinut tapaamisen ja kohtaamisen eroa. Kohtaamisessa tapahtuu nimittäin jotain enemmän. Se on monesti sanatonta, se jokin, jonkinmoista välitöntä luottamista kai. Tunnetta, että tämä hetki ei ole samankaltainen kuin edellinen ja että tuo toinen henkilö on samassa veneessä sillä hetkellä. Kohtaaminen on sitä, että näkee toisesta myös jotain muuta kuin vain sanat kertovat. Aivan kuin se hetki, kun tajusi miksi lähtölaskennassa sanotaan ÄN-YY-TEE Nyt! Se alkuhan on NYT tavattuna! Tajuamisen jälkeen ei enää koskaan kuule noita sanoja kuten aiemmin.
Istuin aamulla bussissa ja mietin huolestuneena miksi joskus on niin varautunut, ettei vain kykene kohtaamaan toista ihmistä. Syitä on niin monia, mutta lopulta päädyin siihen että pelko on pohjimmainen syy varautuneisuuteen. On suuri luottamuksen ele olla niin avoimena ja läsnä kohtaamassa toista. Se on tunteellinen sijoitus: annanko tämän ihmisen nähdä jotain minusta, jotain aitoa, vai piiloudunko vielä jonkinlaisen muurin taakse ja seurailen tilanteen kehittymistä turvasta? Onko tämä turvallista? Voiko tuohon toiseen luottaa? Uskallanko lähteä mukaan tähän vaihtokauppaan, jakaa tunteen/asian? Kaikki nämä ajatukset ja monet muut pyörivät päässä ja ne kaikki ovat vain pelon aiheuttamia turhia mietteitä.
Kohtaamiseen liittyy mielestäni rakkaus hetkeen. Rakkaus siihen tiettyyn vallitsevaan tilaan, joka on jo ohi. Rakkaus nykyisyyteen. Eräs kirjalija kirjoitti: "Miksi ihmiset pelkäävät rakkautta? Koska rakkaus on täydellistä pelottomuutta." Jotta voi kohdata, pitää osata rakastaa, ja jotta voi rakastaa, täytyy osata murtaa pelon asettamat muurit.
Tähän mennessä tämä projekti on ollut rajojen kokeilemista, ainakin minulle. Luottamista omaan hommaan, ja ajatuksiin, vastuunkantamista omasta näkemyksestä/ itsensä takana seisomista, pelottomuutta. Tässä vaiheessa olemme keränneet materiaalia ja haastatelleet paljon ihmisiä, mikä on nostanut pintaan paljon asioita. On täytynyt kohdata myös oma itsensä, asettaa itsensä kaiken armoille ja vain katsoa mitä tapahtuu. Ja arvatkaa mitä? Tämä tyttö, joka aikaisemmin on unohtanut tarkoituksella sanoa niitä tärkeitä asioita, joka pelokkaana tehnyt huonoja ratkaisuja ja sitten pelännyt vielä enemmän, on kenties ymmärtänyt jotain.
Olen ymmärtänyt, että tässä se on. Niin mikä? No tämä. Elämä. Kaikkine onnen- ja surunhetkineen. Se on tässä. Eivätkä nuo hetket muutu, oli menneisyytemme mikä tahansa, tai mitä tahansa kuvittelemme tulevalta. Olemme tässä. Pelolle ei siis ole sijaa, eikä tärkeitä asioita saa unohtaa sanoa sellaisten syiden perusteella, jotka eivät ole tässä hetkessä.
Loppuunsa melko yksinkertainen ajatus. Sisäistäminen vain kesti hetken.
Kohtaamisiin:
Tiia
----------------------------------------------------
Keskiviikkona 11.6. saimme haasteltavaksemme herra X:n. Herra on tarjoili miesnäkökulmaa aiheeseen: Mikä on kaunista naisessa?
Saimme myös vastauksen erääseen toiseen haastattelupyyntöön ja innostuimme kovasti! Emme vielä paljasta, kenet kohtaamme, mutta sanottakoon, että tämä lauluntekijä on tehnyt meihin vaikutuksen kadonneiden sanojen löytäjänä ja olemme ikionnellisia, että hän lähti mukaan projektiimme!
Keskiviikon Herra X poseeraa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti