Olen aina tuntenut liikaa. Sanonut liikaa asioita, liian aikaisin. Jättänyt sanomatta. Käpertynyt itseeni ja ajatellut "Ei minusta kerta kaikkiaan ole ihmissuhteisiin". Kaikki ne elämässä kohtaamani miehet ovat saanet minut tuntemaan. Saaneet minut juomaan liian monta humalaa. Lähettämään liian monta känniviestiä ja puhelua. Tasan vuosi sitten päätin että haluan sanoa. Haluan muistaa mitä halusin sanoa. Mokasin nimittäin pahasti erään ihmisen kanssa juuri tuolloin. Purin häneen epäkypsyyttäni ja pelkojani. En uskaltanut kysyä itseltäni että mitä haluan sanoa. Sitten sanoinkin jo liikaa ja täysin vääriä asioita.
Tämä teos, jota olemme kahden ystäväni kanssa suunnittelemassa Tampereen Ylioppilasteatteriin on oodi sille kaikelle. Ihmisille, miehille, äideille. Kaikille niille jotka ovat koskettaneet, silittäneet aamuyöllä hiuksia ja pitäneet niitä ylhäällä kun humala on ollut liian suuri kantaa yksin. Niille jotka ovat sanoneet sanat "Olet kaunis" . Kaikille niille joille unohti sanoa takaisin.
Uskoisin että tämä projekti on meille kolmelle terapiaa.
Minuun se on jo vaikuttanut. En ole tämän kolmen kuukauden aikana, (kun olen ollut niin täysin tämän projektin lumoissa !), lähettänyt yhtäkään känniviestiä. Muistin eilen jopa kiittää sitä miestä joka silitti hiuksiani silloin joskus. Hänen pitäisi ehdottomasti jatkaa muiden hiuksien silittelyä. Se ele sai ainakin minut herkistymään.
Pian aloitamme harjoitukset. Sitä ennen juomme kaikki kolme punaviiniä, avaudumme vielä lisää ja toivomme että mahdollisimman moni niistä kohtaamisista ja ihanuuksista tulisivat katsomaan valmista esitystä elokuussa. Kirjoittelemme tänne vuorotellen ja yhdessä. Ajatuksin ja kuvin. Kaikesta mitä tapahtuu tässä ja nyt, harjoitusten lomassa ja välissä.
Rakkaudella,
Melissa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti