Miksi en osaa jäädä?

Kaksi esitystä ovat valuneet kauniina virtana lävitsemme. Siihen on sekoittunut sydämen pamppailua, hikoilevia käsiä, sanat : " Tiedätkö, mua jännittää ihan hirveästi. Pystynkö mä sittenkään tähän? "

Lavalla on ollut pitkästä aikaa hyvä olla.
Mun on jo parempi olla.

Vanhat luokkalaiseni olivat eilen katsomassa esitystä. Emme olleet nähneet aikoihin. Silti he kokivat tämän aiheen niin tärkeäksi ja katsomisen arvoiseksi että tulivat Porvoosta asti katsomaan. Kiitos Siiri ja Veera!

Puhuimme esityksen jälkeen naiseudesta ja seksualisuudesta. Vähän miehistäkin.
Veera päivitteli: " Minkä takia mä en vaan voi mennä sanomaan jollekin komealle miehelle: oletpa sä komee!"
Minuakin alkoi ärsyttää oma taitamattomuuteni. En osaa kehua.

Kun tytöt kysyivät sen. Että mitä olen oppinut tästä produktiosta.
Ja sitten tullaan siihen. Vastaukseni oli: olen muistanut sanoa.
Tajusin tänä aamuna että se ei ole totta. Viime aikoina olen lähinnä vain pakoillut sanoja.
Sitten hetken koittaessa olen esittänyt kiireistä naista ja kääntänyt selkäni.
Tuollaisina hetkinä jalat ottavat monta haparoivaa askelta. Koko keho viestii : Pysähdy! Käänny ja sano jotain. Ihan mitä vaan!
Ei, kyllä mä nyt menen.

Kun ihminen kääntää selkänsä, kävelee pois. Niissä hetkissä kamppaillaan.
Kääntyminen on helppoa, sen kuin teet.
Se ettei peräänny, vaan menee kohti.
Ei valmistaudu
rikkoo kaavoja,
koskettaa.
Se vasta on jo jotain.

Sitten on niitä ihanuuksia jotka katsovat taakseen, iskevät silmää. Kerran olen kääntynyt, näin kaiken liian lopullisena. Sen jälkeen en ole uskaltanut.
Muutama viikko sitten se oli lähellä. Hidastin askeleita ja ymmärsin. Jos nyt jäisin niin en haluaisi enää lähteä. Se alkoi pelottaa.
Ja sitten: "Miten joku voi olla noin pirun kaunis?"

Niin että vastaus siihen kysymykseen, mitä olen oppinut?
Olen oppinut että välillä voisin vain..

Niin, jäädä.

Meillä on vielä kaksi esitystä.
KE 20.8, klo 19
LA 23.8, klo 21
VAPAA PÄÄSY.

Tampereen Ylioppilasteatteri, Itsenäisyydenkatu 12-14. Paikkavaraukset: kaikkimitaunohdinsanoa@gmail.com

Rakkaudella,

Melissa

Elämä on hetkiä

Ensi-ilta on kahden viikon päästä. Tarinamme ei suinkaan tule silloin päätökseen, vaan saa silloin alun ja jatkaa elämäänsä ihmisten sisällä. Minun sisälläni on alkanut kasvaa hetkien ituja.

Matka on vahvistanut sisälläni kytenyttä tunnetta elää hetkessä. Olen uskaltanut nauttia päivien kulusta tässä ja nyt. Auringonpaahteisten päivien jälkeen saateen kastelema ruoho tuntuu ihanalta varpaiden välissä. Pieniä koivunsiemeniä tarttuu varpaisiin, joita saa sitten ravistella irti sisälle mennessä. Vaatteet kastuvat, mutta se on tervetullut ripaus vettä. Ilmassa tuoksuu kesäillan monimuotoiset tuoksut ja vesi kuljettaa iholle tarttuneen hien pois. Näitä hetkiä ei ole talvella vaan nyt.

Se hetki, kun kello lyö seitsämän lauantaina 16.8 on hetki, joka on tunnin päästä ohi. Kannamme siihen hetkeen ajatukset, jotka haluamme teidän kuulevan. Tulkaa nauttimaan tästä hetkestä kanssamme. Jos ette ehdi siihen hetkeen, voitte tulla 17.8 klo:16.00, 20.8 klo:19.00 tai 23.8 klo:21.00 nauttimaan yhteisestä hetkestä kanssamme.

Siihen asti nauttikaa kesän tuomista iloista, kun se on vielä mahdollista. Ituja voi kasvattaa talven varalle ihan, vaikka purkissakin.


Rakkaudella

-Sari-

Kaikki mitä tapahtui viime viikolla

Viime viikolla tapahtui monia ihania juttuja.

Olimme puhumassa produktiostamme Radio Classicin aamussa. Tapio Ylinen isännöi tätä aamulähetystä, ihastuttava mies !



Haastattelu löytyy täältä (Tai Radio Classicin nettisivuilta ellen osaa linkittää oikein. Usko linkitystaitoihini ei ole kovin vahva, apua?)

https://soundcloud.com/radioclassicfi/tampereen-ylioppilasteatteri-luottaa-ryhmavoimaan

Olemme harjoiteleet, markkinoineet ja lähettäneet kutsuja ensi-iltaamme.

Lisäksi radio NRJ:n Iltapäivä-lähetyksen Tuija Pehkonen ja Laura Haimila ovat osa meidän teosta. Äänenä tietenkin ;) Kiitin näitä ihania leidejä kuvalla.



Esityksemme ovat : LA 16.8 klo 19, SU 17.8 klo 16, KE 20.8 klo 19 ja LA 23.8 klo 21.
Esityksiin vapaa pääsy! Kannattaa kuitenkin varata varmuuden vuoksi paikka osoitteesta kaikkimitaunohdinsanoa@gmail.com tai tule vain hyvissä ajoin paikan päälle.(Itsenäisyydenkatu 12-14, Tampere )

Kohta se jo on,miten vapauttavaa !

Rakkaudella

Koko tiimi

Miehet, saanko puhua teistä?

Niin paljon on tapahtunut. Itsessäni, muissa ja ympäristössä.
Tätä nykyä näen pilvet, naapurit, ystävät ja ihmissuhteet aivan eri valossa.
Katson vastaantulijoita silmiin. Katson taivaalle eri pilvimuodostelmia jotka kertovat tarinaa, kannustavat- älä pelkää.

Pelkään silti. Pelkään että en saa luotua lavalle sitä tunnetta jonka haluan näyttää, joka on ollut läsnä kohtaamisissani. Voiko niitä edes kopioida? Ne tapahtui silloin ja nyt on nyt. En kuule niitä sanoja enää samalla tavalla.
Alanko panikoimaan?

Kyllä, myönnän. Pelkään että miehet joista lavalla puhun, suuttuvat minulle. Onko minulla oikeus jakaa ne muistijäljet heistä, lentävät lauseet ja sanat jotka saivat minut retkahtamaan ja uskomaan, että tämä ihminen on poikkeus. Se pettymys kun näin ei ollut. He ovat kuitenkin tämän teoksen inspiraatio ja materiaali.

On aika uskaltaa ja lopettaa typerien kysymysten esittäminen.
On paljon sanoja ja lauseita joita käytän näytelmässämme. Jotka minulle on joskus sanottu. Ne on hajautettu ympäriinsä eivätkä ne ole missään järkevässä järjestyksessä. Eihän mikään elämässäni ole, joten tämä käy hyvinkin järkeen.
Hymyillen sanon ne uudestaan. Toivon että he sanovat niitä myös muille.
Että minä voin sanoa joskus takaisin. Sitten hyvä kiertää.

Ikävöin monia teistä.

Nyt pillitän sitten loppupäivän. Se itku alkoi jo kun kirjoitin otsikon. Huh. Nyt kerään itseni!

Nähdään elokuussa, kaikki te elämäni Kenit ja Barbiet.

Rakkaudella

Melissa




Promokuvat : Riina Rinne

Vieläkö unohdan sanoa?

Harjoituskausi kohtausten parissa starttasi kunnolla viime viikolla. Olo on ollut vuoristoratamainen.

Huomasin tällä viikolla, että vaikka pyrkimys on tuoda tekstinkin tasolla kaikista aidoimmat ja kirkkaimmat asiat ja teemat esiin, niin jostain kumman syystä sitä harjoitellessa yhäkin verhoituu "neiteilemään".

Kohtauksiemme rakenne perustuu käsikirjoitukseen, mutta kohtaukset ovat periaatteessa improvisoituja. Kun omassa hahmossaan kertoo omasta elämästään, sortuu helposti improvisoidessaan yhäkin salailuun, unohtamiseen ja kiertelyyn. On vain niin vaikea sanoa niitä kaikki oikeita ajatuksia, vaikka ne ovatkin osittain käsikirjoitettuja! Oikeat sanat, pointit, pelottavat, tuntuvat niin suurilta sanottavaksi. Kohtauksen idea häviää pelon taakse.

Tuntuu pelottavalta olla oman asiansa kanssa lavalla. Se on minun ajatukseni, minun maailmani, oma ja henkilökohtainen. Ja tästä sitten lähdetään työstämään kohtausta! Apua!

Hyssyttely on kuitenkin pahin moka, minkä voi tehdä. Jos ei seiso oman ajatuksensa takana, ei koskaan saa sanottua. Täytyy vain mennä täräyttää ja paljastaa aidosti oma itsensä. Pelottavaa! Mutta kohtaus ei toimi, jos hahmot vain kiertelevät ja kaartelevat. Mielenkiinto häviää kokonaan, jos kaikki nielevät sanansa ja sulkeutuvat omaan itseensä.

Onneksi työryhmä on juuri tämä. Tätä projektia ei olisi ilman näitä tyttöjä, Melissaa, Saria ja Jennaa. Harjoituksissa on itketty ja naurettu, on kipuiltu ja potkittu seiniä. Visioitu yhdessä ja ohjattu toisiamme. Autettu löytämään rohkeutta ja omaa ääntä, oltu kananlihalla ja välillä ihan pihalla.

Homma alkaa muotoutua ideatasolta vauhdilla kokonaisuudeksi. Vaikka harjoituksissa unohdan vieläkin sanoa kaiken, niin vähitellen rohkeus kasvaa ja sen myötä asioiden merkitys. Toivon, että kun esitykset alkavat, olemme hyväksyneet pelkomme niin, että asioiden merkitykset ovat kasvaneet ohi sen merkityksen joka niillä on meille. Toivon, että mittakaava kasvaa harjoituskauden aikana minä-perspektiivistä kohti yleisemmin tutkivaa perspektiiviä.

Tänään illalla harjoittelemme taas.

Rakkaudella
Tiia

Minussa on haavoja

Nyt on vitriini kauniiksi koristeltu ja harjoitukset on startanneet. Sielunmaisemassa lepää uusi kokemus. Ymmärsin, että kaikkea ei aina tarvitse sanoa, kun kokee oivalluksen ihanan hetken, että minä riitän ihan tällaisenaan tässä ja nyt. Ei tarvitse yrittää olla mitään sen kummempaa. On tärkeää riittää itselle kaikkine haavoineen. Joidenkin asioiden möyhiminen on turhaa,jos on tullut niiden käsittelyn kanssa päätepisteeseen. Sen myötäminen, että minussa on haavoja on vaikeaa, mutta totuus. Sen sanominen on vaikeaa ja tarpeellista. Ymmärsin, että en ole valmis vielä kertomaan kaikkea. Sain siitä vapauden olla tällä hetkellä juuri niin epätäydellinen kuin olen. Minä olen Sari Pauliina Degerlund ja ylpeä siitä. Olen ylpeä meidän teoksesta, joka on repinyt minut välillä rikki,mutta saanut myös ehjäksi. On turvallista kantaa suurta taakkaa ystävien kanssa.

Ehkä joku päivä olen yhtä vahva kuin suuresti ihailemani Melissa ja Tiia, mutta minun aikani ei ole vielä. Olen tukemassa heitä tällä suurella matkalla ja teemme yhdessä unelmasta totta.
Vitriinin lamppujen alla illan hämärässä koreilee meidän sydämet, joita ohikulkevat ihmiset saavat armotta katsella. Me kerromme teille tarinan, jos haluatte tulla sen kuulemaan. Tervetuloa! Tampereen Ylioppilasteatterin vitriini kertoo teille milloin olemme valmiit aloittamaan sen kertomisen.

Rakkaudella

Sari

Kuka minä olen sinulle?

Tämä viikko on ollut täynnä kohtaamisia, täynnä kiitollisuutta. Kaksi ihanaa miesvierasta ovat istuneet kameran eteen. Olemme olleet asiallisia reporttereita. Olemme tehneet tästä äärimmäisen intiimistä tilanteesta rennon - silti! En ole kyennyt peittämään näiden ihmisten silmiin tuijottamista, ja he ovat katsoneet takaisin. Olen ollut kuin rusakko. Samaan aikaan pelokas ja peloton (suora lainaus miesvieraaltamme).

Perjantaina pitelemäni mikrofoni tärisi. Siitä rakkauden määrästä jota tunsin. He haluavat olla osa tätä produktiota! Hekin uskovat tähän. Miten pelkäämmekään niin paljon turhaan. Miten usein pelko estää meitä toimimasta, tärisemästä? Tuntemasta suonissamme pieniä kaloja.

Torstaina kohtasimme erään näyttelijän. Hän oli ottanut mukaansa hänelle tärkeän kirjan.
Hän istui kuvattavana ja luki meille.
Se länsäolo, hetki. Se toi mieleen lapsuuden ja iltasadut. Miten äänestä aisti oliko isä väsynyt. Jaksoiko isä madaltaa ääntään kun karhu puhui? Vaikka isä ei aina jaksanut kuvittaa, minä jaksoin. Se oli hyvä juuri niin.

Tämän näyttelijän ääni oli kuin karhulle hunaja. Se vangitsi meidät kaikki. Emme pystyneet heti edes puhumaan. Olimme saaneet sen. Näytelmämme viimeisen kohtauksen.

Perjantaina kohtasimme toisen taiteilijan. En tiedä osaanko vieläkään purkaa auki tuota kohtaamista. Hän on lempeä, syvällinen. Hän on Mies joka katsoo parhaiten silmiin. Mies joka tuntui lukevan ajatukseni (Hän todella on ihmemies).

Pian pääsemme harjoittelemaan ja kokeilemaan kirjoittamiamme kohtauksia
lavalle. Se tulee olemaan samaan aikaan ihanaa ja kamalaa. Vähän niin kuin pelko hyvästeistä. Voinko kääntyä ja sanoa: " Kuka minä olen sinulle? " ja sitten : "Lähetkö lasillisille joskus?" Kannattaa kysyä! Joskus voi olla milloin vaan. Vaikkapa elokuussa, kun esityksemme alkavat,
me kohtaamme ehkä silloin.

Rakkaudella

Melissa