sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Kuka minä olen sinulle?

Tämä viikko on ollut täynnä kohtaamisia, täynnä kiitollisuutta. Kaksi ihanaa miesvierasta ovat istuneet kameran eteen. Olemme olleet asiallisia reporttereita. Olemme tehneet tästä äärimmäisen intiimistä tilanteesta rennon - silti! En ole kyennyt peittämään näiden ihmisten silmiin tuijottamista, ja he ovat katsoneet takaisin. Olen ollut kuin rusakko. Samaan aikaan pelokas ja peloton (suora lainaus miesvieraaltamme).

Perjantaina pitelemäni mikrofoni tärisi. Siitä rakkauden määrästä jota tunsin. He haluavat olla osa tätä produktiota! Hekin uskovat tähän. Miten pelkäämmekään niin paljon turhaan. Miten usein pelko estää meitä toimimasta, tärisemästä? Tuntemasta suonissamme pieniä kaloja.

Torstaina kohtasimme erään näyttelijän. Hän oli ottanut mukaansa hänelle tärkeän kirjan.
Hän istui kuvattavana ja luki meille.
Se länsäolo, hetki. Se toi mieleen lapsuuden ja iltasadut. Miten äänestä aisti oliko isä väsynyt. Jaksoiko isä madaltaa ääntään kun karhu puhui? Vaikka isä ei aina jaksanut kuvittaa, minä jaksoin. Se oli hyvä juuri niin.

Tämän näyttelijän ääni oli kuin karhulle hunaja. Se vangitsi meidät kaikki. Emme pystyneet heti edes puhumaan. Olimme saaneet sen. Näytelmämme viimeisen kohtauksen.

Perjantaina kohtasimme toisen taiteilijan. En tiedä osaanko vieläkään purkaa auki tuota kohtaamista. Hän on lempeä, syvällinen. Hän on Mies joka katsoo parhaiten silmiin. Mies joka tuntui lukevan ajatukseni (Hän todella on ihmemies).

Pian pääsemme harjoittelemaan ja kokeilemaan kirjoittamiamme kohtauksia
lavalle. Se tulee olemaan samaan aikaan ihanaa ja kamalaa. Vähän niin kuin pelko hyvästeistä. Voinko kääntyä ja sanoa: " Kuka minä olen sinulle? " ja sitten : "Lähetkö lasillisille joskus?" Kannattaa kysyä! Joskus voi olla milloin vaan. Vaikkapa elokuussa, kun esityksemme alkavat,
me kohtaamme ehkä silloin.

Rakkaudella

Melissa

perjantai 13. kesäkuuta 2014

ÄN-YY-TEE-NYT!

Tämä projekti alkoi sellaisella. Kohtaamisella. Oli oikea hetki ja oikea paikka. Kaksi ihmistä keskusteli ja jakoivat ideansa. Syntyi yhteinen ajatus, sävel ja sitten mentiin ja lujaa.

Ihmisen kohtaaminen. Aina se mietityttää. Kohtaamisia kun on niin monenlaisia. Joskus sanaisen arkkunsa avaaminen ei ole helppoa ja joskus taas tulee sanottua liikaakin. Pari viikkoa sitten, kun olimme haastattelemassa kadulla ihmisiä, kysymässä heiltä mitä he ovat unohtaneet/halunneet sanoa, kohtasimme paljon ihmisiä. Moni käveli pisteemme ohi, osa ei halunnut tai ehtinyt pysähtyä, mutta yllättävän helposti saimme viisitoista ihmistä pysähtymään ja jakamaan hetken kanssamme.

Minut yllätti heidän avoimuutensa. Heidän erilaisuutensa. Heidän rohkeutensa ja tarinansa. Kuvasimme videolle ihmisten vastauksia ja vaikutuimme heidän sanojensa voimasta. Miten niinkin yksinkertainen lause: "Rakastan sinua, äiti", ei ole ollenkaan niin yksinkertainen kun näiden sanojen takana seisoo ihminen? Ihminen, joka katsoo silmiin ja vain on... ihminen.

Olen pohtinut tapaamisen ja kohtaamisen eroa. Kohtaamisessa tapahtuu nimittäin jotain enemmän. Se on monesti sanatonta, se jokin, jonkinmoista välitöntä luottamista kai. Tunnetta, että tämä hetki ei ole samankaltainen kuin edellinen ja että tuo toinen henkilö on samassa veneessä sillä hetkellä. Kohtaaminen on sitä, että näkee toisesta myös jotain muuta kuin vain sanat kertovat. Aivan kuin se hetki, kun tajusi miksi lähtölaskennassa sanotaan ÄN-YY-TEE Nyt! Se alkuhan on NYT tavattuna! Tajuamisen jälkeen ei enää koskaan kuule noita sanoja kuten aiemmin.

Istuin aamulla bussissa ja mietin huolestuneena miksi joskus on niin varautunut, ettei vain kykene kohtaamaan toista ihmistä. Syitä on niin monia, mutta lopulta päädyin siihen että pelko on pohjimmainen syy varautuneisuuteen. On suuri luottamuksen ele olla niin avoimena ja läsnä kohtaamassa toista. Se on tunteellinen sijoitus: annanko tämän ihmisen nähdä jotain minusta, jotain aitoa, vai piiloudunko vielä jonkinlaisen muurin taakse ja seurailen tilanteen kehittymistä turvasta? Onko tämä turvallista? Voiko tuohon toiseen luottaa? Uskallanko lähteä mukaan tähän vaihtokauppaan, jakaa tunteen/asian? Kaikki nämä ajatukset ja monet muut pyörivät päässä ja ne kaikki ovat vain pelon aiheuttamia turhia mietteitä.

Kohtaamiseen liittyy mielestäni rakkaus hetkeen. Rakkaus siihen tiettyyn vallitsevaan tilaan, joka on jo ohi. Rakkaus nykyisyyteen. Eräs kirjalija kirjoitti: "Miksi ihmiset pelkäävät rakkautta? Koska rakkaus on täydellistä pelottomuutta." Jotta voi kohdata, pitää osata rakastaa, ja jotta voi rakastaa, täytyy osata murtaa pelon asettamat muurit.

Tähän mennessä tämä projekti on ollut rajojen kokeilemista, ainakin minulle. Luottamista omaan hommaan, ja ajatuksiin, vastuunkantamista omasta näkemyksestä/ itsensä takana seisomista, pelottomuutta. Tässä vaiheessa olemme keränneet materiaalia ja haastatelleet paljon ihmisiä, mikä on nostanut pintaan paljon asioita. On täytynyt kohdata myös oma itsensä, asettaa itsensä kaiken armoille ja vain katsoa mitä tapahtuu. Ja arvatkaa mitä? Tämä tyttö, joka aikaisemmin on unohtanut tarkoituksella sanoa niitä tärkeitä asioita, joka pelokkaana tehnyt huonoja ratkaisuja ja sitten pelännyt vielä enemmän, on kenties ymmärtänyt jotain.
Olen ymmärtänyt, että tässä se on. Niin mikä? No tämä. Elämä. Kaikkine onnen- ja surunhetkineen. Se on tässä. Eivätkä nuo hetket muutu, oli menneisyytemme mikä tahansa, tai mitä tahansa kuvittelemme tulevalta. Olemme tässä. Pelolle ei siis ole sijaa, eikä tärkeitä asioita saa unohtaa sanoa sellaisten syiden perusteella, jotka eivät ole tässä hetkessä.

Loppuunsa melko yksinkertainen ajatus. Sisäistäminen vain kesti hetken.

Kohtaamisiin:
Tiia
----------------------------------------------------

Keskiviikkona 11.6. saimme haasteltavaksemme herra X:n. Herra on tarjoili miesnäkökulmaa aiheeseen: Mikä on kaunista naisessa?
Saimme myös vastauksen erääseen toiseen haastattelupyyntöön ja innostuimme kovasti! Emme vielä paljasta, kenet kohtaamme, mutta sanottakoon, että tämä lauluntekijä on tehnyt meihin vaikutuksen kadonneiden sanojen löytäjänä ja olemme ikionnellisia, että hän lähti mukaan projektiimme!

Keskiviikon Herra X poseeraa:


sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Can you play it again?

Ihanaa sunnuntaita!

Nyt on taas hyvä hetki päivitellä produktiomme kuulumisia.

Tämän viikon saldo :

- Eräs lahjakas miesnäyttelijä soitti torstaina. Oli kiinnostunut produktiostamme. Kuvaamme häntä ensi viikolla !

-Kuvaamme myös erästä toista lahjakasta miestä. Keskiviikko tulee siis olemaan ihanien miesvieraiden päivä.

-Sain tällä viikolla myös soiton eräältä mysteeriltä. Kerron lisää, kunhan asia varmistuu. En uskalla vielä innostua! (Olen mä kyllä oikeesti tosi innostunut ja toiveikas)

Maanantai/Molly Malone's, Helsinki :

-Astuessamme sisään pubiin, tapahtui jotain. Tässä vaiheessa vielä tuntematon bändi soitti hempeää kappaletta. Kuulin vain kappaleen lopun. Kaksi lausetta : "I'm standing close to you. Can you sense the way I'm feeling", olin myyty. Menin välittömästi kappaleen esittäjän luo ja pyysin erittäin kangertelevalla englannillani : "Can you play it again, please?"

Tunnin päästä tämä tapahtui. Mies oli tehnyt kappaleen naiselle, jolle hän ei koskaan uskaltanut kertoa rakastavansa.
Tämä kappale sopisi hyvin esityksemme loppuun.


Caroline Street - Close to you. Kuunnelkaa ja rakastukaa. Albumi on kokonaisuudessaan upeaa kuunneltavaa. Tulisivatkohan pojat soittamaan kappaleen esitykseemme? Uskaltaisinko kysyä? Palkaksi he saisivat viiniä, junaliput sekä matkaoppaat. Tampereellahan on vaikka mitä! Bonuksena : yksi laitelippu Särkänniemeen (tornadoon en kyllä suostu)

Kuvasimme myös Rosaa eilen Sorsapuistossa. Fantastinen nainen. Kuvia eiliseltä piknikiltämme with Rosa, kuva myös maanantailta, Caroline Streetin hempeän kappaleen aikaan.

Lupaan, että ensi kerralla tänne kirjoittelee joku muukin kuin minä! Enhän mä mitään sellaista voi mennä lupaamaan.. Mulla on ilmeisesti jonkinlainen blogikuume. Onko se edes yhdyssana? Eihän siihen mitään väliviivaakaan voi tulla?
No onhan se nyt hemmetti yhdyssana..

Rakkaudella

Melissa, kaikkien blondien äiti