Miksi en osaa jäädä?

Kaksi esitystä ovat valuneet kauniina virtana lävitsemme. Siihen on sekoittunut sydämen pamppailua, hikoilevia käsiä, sanat : " Tiedätkö, mua jännittää ihan hirveästi. Pystynkö mä sittenkään tähän? "

Lavalla on ollut pitkästä aikaa hyvä olla.
Mun on jo parempi olla.

Vanhat luokkalaiseni olivat eilen katsomassa esitystä. Emme olleet nähneet aikoihin. Silti he kokivat tämän aiheen niin tärkeäksi ja katsomisen arvoiseksi että tulivat Porvoosta asti katsomaan. Kiitos Siiri ja Veera!

Puhuimme esityksen jälkeen naiseudesta ja seksualisuudesta. Vähän miehistäkin.
Veera päivitteli: " Minkä takia mä en vaan voi mennä sanomaan jollekin komealle miehelle: oletpa sä komee!"
Minuakin alkoi ärsyttää oma taitamattomuuteni. En osaa kehua.

Kun tytöt kysyivät sen. Että mitä olen oppinut tästä produktiosta.
Ja sitten tullaan siihen. Vastaukseni oli: olen muistanut sanoa.
Tajusin tänä aamuna että se ei ole totta. Viime aikoina olen lähinnä vain pakoillut sanoja.
Sitten hetken koittaessa olen esittänyt kiireistä naista ja kääntänyt selkäni.
Tuollaisina hetkinä jalat ottavat monta haparoivaa askelta. Koko keho viestii : Pysähdy! Käänny ja sano jotain. Ihan mitä vaan!
Ei, kyllä mä nyt menen.

Kun ihminen kääntää selkänsä, kävelee pois. Niissä hetkissä kamppaillaan.
Kääntyminen on helppoa, sen kuin teet.
Se ettei peräänny, vaan menee kohti.
Ei valmistaudu
rikkoo kaavoja,
koskettaa.
Se vasta on jo jotain.

Sitten on niitä ihanuuksia jotka katsovat taakseen, iskevät silmää. Kerran olen kääntynyt, näin kaiken liian lopullisena. Sen jälkeen en ole uskaltanut.
Muutama viikko sitten se oli lähellä. Hidastin askeleita ja ymmärsin. Jos nyt jäisin niin en haluaisi enää lähteä. Se alkoi pelottaa.
Ja sitten: "Miten joku voi olla noin pirun kaunis?"

Niin että vastaus siihen kysymykseen, mitä olen oppinut?
Olen oppinut että välillä voisin vain..

Niin, jäädä.

Meillä on vielä kaksi esitystä.
KE 20.8, klo 19
LA 23.8, klo 21
VAPAA PÄÄSY.

Tampereen Ylioppilasteatteri, Itsenäisyydenkatu 12-14. Paikkavaraukset: kaikkimitaunohdinsanoa@gmail.com

Rakkaudella,

Melissa

Elämä on hetkiä

Ensi-ilta on kahden viikon päästä. Tarinamme ei suinkaan tule silloin päätökseen, vaan saa silloin alun ja jatkaa elämäänsä ihmisten sisällä. Minun sisälläni on alkanut kasvaa hetkien ituja.

Matka on vahvistanut sisälläni kytenyttä tunnetta elää hetkessä. Olen uskaltanut nauttia päivien kulusta tässä ja nyt. Auringonpaahteisten päivien jälkeen saateen kastelema ruoho tuntuu ihanalta varpaiden välissä. Pieniä koivunsiemeniä tarttuu varpaisiin, joita saa sitten ravistella irti sisälle mennessä. Vaatteet kastuvat, mutta se on tervetullut ripaus vettä. Ilmassa tuoksuu kesäillan monimuotoiset tuoksut ja vesi kuljettaa iholle tarttuneen hien pois. Näitä hetkiä ei ole talvella vaan nyt.

Se hetki, kun kello lyö seitsämän lauantaina 16.8 on hetki, joka on tunnin päästä ohi. Kannamme siihen hetkeen ajatukset, jotka haluamme teidän kuulevan. Tulkaa nauttimaan tästä hetkestä kanssamme. Jos ette ehdi siihen hetkeen, voitte tulla 17.8 klo:16.00, 20.8 klo:19.00 tai 23.8 klo:21.00 nauttimaan yhteisestä hetkestä kanssamme.

Siihen asti nauttikaa kesän tuomista iloista, kun se on vielä mahdollista. Ituja voi kasvattaa talven varalle ihan, vaikka purkissakin.


Rakkaudella

-Sari-

Kaikki mitä tapahtui viime viikolla

Viime viikolla tapahtui monia ihania juttuja.

Olimme puhumassa produktiostamme Radio Classicin aamussa. Tapio Ylinen isännöi tätä aamulähetystä, ihastuttava mies !



Haastattelu löytyy täältä (Tai Radio Classicin nettisivuilta ellen osaa linkittää oikein. Usko linkitystaitoihini ei ole kovin vahva, apua?)

https://soundcloud.com/radioclassicfi/tampereen-ylioppilasteatteri-luottaa-ryhmavoimaan

Olemme harjoiteleet, markkinoineet ja lähettäneet kutsuja ensi-iltaamme.

Lisäksi radio NRJ:n Iltapäivä-lähetyksen Tuija Pehkonen ja Laura Haimila ovat osa meidän teosta. Äänenä tietenkin ;) Kiitin näitä ihania leidejä kuvalla.



Esityksemme ovat : LA 16.8 klo 19, SU 17.8 klo 16, KE 20.8 klo 19 ja LA 23.8 klo 21.
Esityksiin vapaa pääsy! Kannattaa kuitenkin varata varmuuden vuoksi paikka osoitteesta kaikkimitaunohdinsanoa@gmail.com tai tule vain hyvissä ajoin paikan päälle.(Itsenäisyydenkatu 12-14, Tampere )

Kohta se jo on,miten vapauttavaa !

Rakkaudella

Koko tiimi

Miehet, saanko puhua teistä?

Niin paljon on tapahtunut. Itsessäni, muissa ja ympäristössä.
Tätä nykyä näen pilvet, naapurit, ystävät ja ihmissuhteet aivan eri valossa.
Katson vastaantulijoita silmiin. Katson taivaalle eri pilvimuodostelmia jotka kertovat tarinaa, kannustavat- älä pelkää.

Pelkään silti. Pelkään että en saa luotua lavalle sitä tunnetta jonka haluan näyttää, joka on ollut läsnä kohtaamisissani. Voiko niitä edes kopioida? Ne tapahtui silloin ja nyt on nyt. En kuule niitä sanoja enää samalla tavalla.
Alanko panikoimaan?

Kyllä, myönnän. Pelkään että miehet joista lavalla puhun, suuttuvat minulle. Onko minulla oikeus jakaa ne muistijäljet heistä, lentävät lauseet ja sanat jotka saivat minut retkahtamaan ja uskomaan, että tämä ihminen on poikkeus. Se pettymys kun näin ei ollut. He ovat kuitenkin tämän teoksen inspiraatio ja materiaali.

On aika uskaltaa ja lopettaa typerien kysymysten esittäminen.
On paljon sanoja ja lauseita joita käytän näytelmässämme. Jotka minulle on joskus sanottu. Ne on hajautettu ympäriinsä eivätkä ne ole missään järkevässä järjestyksessä. Eihän mikään elämässäni ole, joten tämä käy hyvinkin järkeen.
Hymyillen sanon ne uudestaan. Toivon että he sanovat niitä myös muille.
Että minä voin sanoa joskus takaisin. Sitten hyvä kiertää.

Ikävöin monia teistä.

Nyt pillitän sitten loppupäivän. Se itku alkoi jo kun kirjoitin otsikon. Huh. Nyt kerään itseni!

Nähdään elokuussa, kaikki te elämäni Kenit ja Barbiet.

Rakkaudella

Melissa




Promokuvat : Riina Rinne

Vieläkö unohdan sanoa?

Harjoituskausi kohtausten parissa starttasi kunnolla viime viikolla. Olo on ollut vuoristoratamainen.

Huomasin tällä viikolla, että vaikka pyrkimys on tuoda tekstinkin tasolla kaikista aidoimmat ja kirkkaimmat asiat ja teemat esiin, niin jostain kumman syystä sitä harjoitellessa yhäkin verhoituu "neiteilemään".

Kohtauksiemme rakenne perustuu käsikirjoitukseen, mutta kohtaukset ovat periaatteessa improvisoituja. Kun omassa hahmossaan kertoo omasta elämästään, sortuu helposti improvisoidessaan yhäkin salailuun, unohtamiseen ja kiertelyyn. On vain niin vaikea sanoa niitä kaikki oikeita ajatuksia, vaikka ne ovatkin osittain käsikirjoitettuja! Oikeat sanat, pointit, pelottavat, tuntuvat niin suurilta sanottavaksi. Kohtauksen idea häviää pelon taakse.

Tuntuu pelottavalta olla oman asiansa kanssa lavalla. Se on minun ajatukseni, minun maailmani, oma ja henkilökohtainen. Ja tästä sitten lähdetään työstämään kohtausta! Apua!

Hyssyttely on kuitenkin pahin moka, minkä voi tehdä. Jos ei seiso oman ajatuksensa takana, ei koskaan saa sanottua. Täytyy vain mennä täräyttää ja paljastaa aidosti oma itsensä. Pelottavaa! Mutta kohtaus ei toimi, jos hahmot vain kiertelevät ja kaartelevat. Mielenkiinto häviää kokonaan, jos kaikki nielevät sanansa ja sulkeutuvat omaan itseensä.

Onneksi työryhmä on juuri tämä. Tätä projektia ei olisi ilman näitä tyttöjä, Melissaa, Saria ja Jennaa. Harjoituksissa on itketty ja naurettu, on kipuiltu ja potkittu seiniä. Visioitu yhdessä ja ohjattu toisiamme. Autettu löytämään rohkeutta ja omaa ääntä, oltu kananlihalla ja välillä ihan pihalla.

Homma alkaa muotoutua ideatasolta vauhdilla kokonaisuudeksi. Vaikka harjoituksissa unohdan vieläkin sanoa kaiken, niin vähitellen rohkeus kasvaa ja sen myötä asioiden merkitys. Toivon, että kun esitykset alkavat, olemme hyväksyneet pelkomme niin, että asioiden merkitykset ovat kasvaneet ohi sen merkityksen joka niillä on meille. Toivon, että mittakaava kasvaa harjoituskauden aikana minä-perspektiivistä kohti yleisemmin tutkivaa perspektiiviä.

Tänään illalla harjoittelemme taas.

Rakkaudella
Tiia

Minussa on haavoja

Nyt on vitriini kauniiksi koristeltu ja harjoitukset on startanneet. Sielunmaisemassa lepää uusi kokemus. Ymmärsin, että kaikkea ei aina tarvitse sanoa, kun kokee oivalluksen ihanan hetken, että minä riitän ihan tällaisenaan tässä ja nyt. Ei tarvitse yrittää olla mitään sen kummempaa. On tärkeää riittää itselle kaikkine haavoineen. Joidenkin asioiden möyhiminen on turhaa,jos on tullut niiden käsittelyn kanssa päätepisteeseen. Sen myötäminen, että minussa on haavoja on vaikeaa, mutta totuus. Sen sanominen on vaikeaa ja tarpeellista. Ymmärsin, että en ole valmis vielä kertomaan kaikkea. Sain siitä vapauden olla tällä hetkellä juuri niin epätäydellinen kuin olen. Minä olen Sari Pauliina Degerlund ja ylpeä siitä. Olen ylpeä meidän teoksesta, joka on repinyt minut välillä rikki,mutta saanut myös ehjäksi. On turvallista kantaa suurta taakkaa ystävien kanssa.

Ehkä joku päivä olen yhtä vahva kuin suuresti ihailemani Melissa ja Tiia, mutta minun aikani ei ole vielä. Olen tukemassa heitä tällä suurella matkalla ja teemme yhdessä unelmasta totta.
Vitriinin lamppujen alla illan hämärässä koreilee meidän sydämet, joita ohikulkevat ihmiset saavat armotta katsella. Me kerromme teille tarinan, jos haluatte tulla sen kuulemaan. Tervetuloa! Tampereen Ylioppilasteatterin vitriini kertoo teille milloin olemme valmiit aloittamaan sen kertomisen.

Rakkaudella

Sari

Kuka minä olen sinulle?

Tämä viikko on ollut täynnä kohtaamisia, täynnä kiitollisuutta. Kaksi ihanaa miesvierasta ovat istuneet kameran eteen. Olemme olleet asiallisia reporttereita. Olemme tehneet tästä äärimmäisen intiimistä tilanteesta rennon - silti! En ole kyennyt peittämään näiden ihmisten silmiin tuijottamista, ja he ovat katsoneet takaisin. Olen ollut kuin rusakko. Samaan aikaan pelokas ja peloton (suora lainaus miesvieraaltamme).

Perjantaina pitelemäni mikrofoni tärisi. Siitä rakkauden määrästä jota tunsin. He haluavat olla osa tätä produktiota! Hekin uskovat tähän. Miten pelkäämmekään niin paljon turhaan. Miten usein pelko estää meitä toimimasta, tärisemästä? Tuntemasta suonissamme pieniä kaloja.

Torstaina kohtasimme erään näyttelijän. Hän oli ottanut mukaansa hänelle tärkeän kirjan.
Hän istui kuvattavana ja luki meille.
Se länsäolo, hetki. Se toi mieleen lapsuuden ja iltasadut. Miten äänestä aisti oliko isä väsynyt. Jaksoiko isä madaltaa ääntään kun karhu puhui? Vaikka isä ei aina jaksanut kuvittaa, minä jaksoin. Se oli hyvä juuri niin.

Tämän näyttelijän ääni oli kuin karhulle hunaja. Se vangitsi meidät kaikki. Emme pystyneet heti edes puhumaan. Olimme saaneet sen. Näytelmämme viimeisen kohtauksen.

Perjantaina kohtasimme toisen taiteilijan. En tiedä osaanko vieläkään purkaa auki tuota kohtaamista. Hän on lempeä, syvällinen. Hän on Mies joka katsoo parhaiten silmiin. Mies joka tuntui lukevan ajatukseni (Hän todella on ihmemies).

Pian pääsemme harjoittelemaan ja kokeilemaan kirjoittamiamme kohtauksia
lavalle. Se tulee olemaan samaan aikaan ihanaa ja kamalaa. Vähän niin kuin pelko hyvästeistä. Voinko kääntyä ja sanoa: " Kuka minä olen sinulle? " ja sitten : "Lähetkö lasillisille joskus?" Kannattaa kysyä! Joskus voi olla milloin vaan. Vaikkapa elokuussa, kun esityksemme alkavat,
me kohtaamme ehkä silloin.

Rakkaudella

Melissa

ÄN-YY-TEE-NYT!

Tämä projekti alkoi sellaisella. Kohtaamisella. Oli oikea hetki ja oikea paikka. Kaksi ihmistä keskusteli ja jakoivat ideansa. Syntyi yhteinen ajatus, sävel ja sitten mentiin ja lujaa.

Ihmisen kohtaaminen. Aina se mietityttää. Kohtaamisia kun on niin monenlaisia. Joskus sanaisen arkkunsa avaaminen ei ole helppoa ja joskus taas tulee sanottua liikaakin. Pari viikkoa sitten, kun olimme haastattelemassa kadulla ihmisiä, kysymässä heiltä mitä he ovat unohtaneet/halunneet sanoa, kohtasimme paljon ihmisiä. Moni käveli pisteemme ohi, osa ei halunnut tai ehtinyt pysähtyä, mutta yllättävän helposti saimme viisitoista ihmistä pysähtymään ja jakamaan hetken kanssamme.

Minut yllätti heidän avoimuutensa. Heidän erilaisuutensa. Heidän rohkeutensa ja tarinansa. Kuvasimme videolle ihmisten vastauksia ja vaikutuimme heidän sanojensa voimasta. Miten niinkin yksinkertainen lause: "Rakastan sinua, äiti", ei ole ollenkaan niin yksinkertainen kun näiden sanojen takana seisoo ihminen? Ihminen, joka katsoo silmiin ja vain on... ihminen.

Olen pohtinut tapaamisen ja kohtaamisen eroa. Kohtaamisessa tapahtuu nimittäin jotain enemmän. Se on monesti sanatonta, se jokin, jonkinmoista välitöntä luottamista kai. Tunnetta, että tämä hetki ei ole samankaltainen kuin edellinen ja että tuo toinen henkilö on samassa veneessä sillä hetkellä. Kohtaaminen on sitä, että näkee toisesta myös jotain muuta kuin vain sanat kertovat. Aivan kuin se hetki, kun tajusi miksi lähtölaskennassa sanotaan ÄN-YY-TEE Nyt! Se alkuhan on NYT tavattuna! Tajuamisen jälkeen ei enää koskaan kuule noita sanoja kuten aiemmin.

Istuin aamulla bussissa ja mietin huolestuneena miksi joskus on niin varautunut, ettei vain kykene kohtaamaan toista ihmistä. Syitä on niin monia, mutta lopulta päädyin siihen että pelko on pohjimmainen syy varautuneisuuteen. On suuri luottamuksen ele olla niin avoimena ja läsnä kohtaamassa toista. Se on tunteellinen sijoitus: annanko tämän ihmisen nähdä jotain minusta, jotain aitoa, vai piiloudunko vielä jonkinlaisen muurin taakse ja seurailen tilanteen kehittymistä turvasta? Onko tämä turvallista? Voiko tuohon toiseen luottaa? Uskallanko lähteä mukaan tähän vaihtokauppaan, jakaa tunteen/asian? Kaikki nämä ajatukset ja monet muut pyörivät päässä ja ne kaikki ovat vain pelon aiheuttamia turhia mietteitä.

Kohtaamiseen liittyy mielestäni rakkaus hetkeen. Rakkaus siihen tiettyyn vallitsevaan tilaan, joka on jo ohi. Rakkaus nykyisyyteen. Eräs kirjalija kirjoitti: "Miksi ihmiset pelkäävät rakkautta? Koska rakkaus on täydellistä pelottomuutta." Jotta voi kohdata, pitää osata rakastaa, ja jotta voi rakastaa, täytyy osata murtaa pelon asettamat muurit.

Tähän mennessä tämä projekti on ollut rajojen kokeilemista, ainakin minulle. Luottamista omaan hommaan, ja ajatuksiin, vastuunkantamista omasta näkemyksestä/ itsensä takana seisomista, pelottomuutta. Tässä vaiheessa olemme keränneet materiaalia ja haastatelleet paljon ihmisiä, mikä on nostanut pintaan paljon asioita. On täytynyt kohdata myös oma itsensä, asettaa itsensä kaiken armoille ja vain katsoa mitä tapahtuu. Ja arvatkaa mitä? Tämä tyttö, joka aikaisemmin on unohtanut tarkoituksella sanoa niitä tärkeitä asioita, joka pelokkaana tehnyt huonoja ratkaisuja ja sitten pelännyt vielä enemmän, on kenties ymmärtänyt jotain.
Olen ymmärtänyt, että tässä se on. Niin mikä? No tämä. Elämä. Kaikkine onnen- ja surunhetkineen. Se on tässä. Eivätkä nuo hetket muutu, oli menneisyytemme mikä tahansa, tai mitä tahansa kuvittelemme tulevalta. Olemme tässä. Pelolle ei siis ole sijaa, eikä tärkeitä asioita saa unohtaa sanoa sellaisten syiden perusteella, jotka eivät ole tässä hetkessä.

Loppuunsa melko yksinkertainen ajatus. Sisäistäminen vain kesti hetken.

Kohtaamisiin:
Tiia
----------------------------------------------------

Keskiviikkona 11.6. saimme haasteltavaksemme herra X:n. Herra on tarjoili miesnäkökulmaa aiheeseen: Mikä on kaunista naisessa?
Saimme myös vastauksen erääseen toiseen haastattelupyyntöön ja innostuimme kovasti! Emme vielä paljasta, kenet kohtaamme, mutta sanottakoon, että tämä lauluntekijä on tehnyt meihin vaikutuksen kadonneiden sanojen löytäjänä ja olemme ikionnellisia, että hän lähti mukaan projektiimme!

Keskiviikon Herra X poseeraa:

Can you play it again?

Ihanaa sunnuntaita!

Nyt on taas hyvä hetki päivitellä produktiomme kuulumisia.

Tämän viikon saldo :

- Eräs lahjakas miesnäyttelijä soitti torstaina. Oli kiinnostunut produktiostamme. Kuvaamme häntä ensi viikolla !

-Kuvaamme myös erästä toista lahjakasta miestä. Keskiviikko tulee siis olemaan ihanien miesvieraiden päivä.

-Sain tällä viikolla myös soiton eräältä mysteeriltä. Kerron lisää, kunhan asia varmistuu. En uskalla vielä innostua! (Olen mä kyllä oikeesti tosi innostunut ja toiveikas)

Maanantai/Molly Malone's, Helsinki :

-Astuessamme sisään pubiin, tapahtui jotain. Tässä vaiheessa vielä tuntematon bändi soitti hempeää kappaletta. Kuulin vain kappaleen lopun. Kaksi lausetta : "I'm standing close to you. Can you sense the way I'm feeling", olin myyty. Menin välittömästi kappaleen esittäjän luo ja pyysin erittäin kangertelevalla englannillani : "Can you play it again, please?"

Tunnin päästä tämä tapahtui. Mies oli tehnyt kappaleen naiselle, jolle hän ei koskaan uskaltanut kertoa rakastavansa.
Tämä kappale sopisi hyvin esityksemme loppuun.


Caroline Street - Close to you. Kuunnelkaa ja rakastukaa. Albumi on kokonaisuudessaan upeaa kuunneltavaa. Tulisivatkohan pojat soittamaan kappaleen esitykseemme? Uskaltaisinko kysyä? Palkaksi he saisivat viiniä, junaliput sekä matkaoppaat. Tampereellahan on vaikka mitä! Bonuksena : yksi laitelippu Särkänniemeen (tornadoon en kyllä suostu)

Kuvasimme myös Rosaa eilen Sorsapuistossa. Fantastinen nainen. Kuvia eiliseltä piknikiltämme with Rosa, kuva myös maanantailta, Caroline Streetin hempeän kappaleen aikaan.

Lupaan, että ensi kerralla tänne kirjoittelee joku muukin kuin minä! Enhän mä mitään sellaista voi mennä lupaamaan.. Mulla on ilmeisesti jonkinlainen blogikuume. Onko se edes yhdyssana? Eihän siihen mitään väliviivaakaan voi tulla?
No onhan se nyt hemmetti yhdyssana..

Rakkaudella

Melissa, kaikkien blondien äiti

Haluan löytää sinut, Dave Lindholm

Nyt juuri, tällä hetkellä juon punaviiniä.
Mietin mistä löydämme esityksiimme ihmisen joka ajaisi valot ja äänet.
Mietin miten elämä on täynnä sanottavaa ja täynnä yrityksiä sanoa ne.

Olen yrittänyt saada yhteyttä tamperelaisiin taiteilijoihin ja kysynyt heitä mukaan teokseemme. Eräs kiinnostava ihminen on lupautunut jo mukaan.
Kuvaamme häntä jo tulevana viikonloppuna. Kuvia tulossa pian!

Suurin unelmani olisi saada mukaan Dave Lindholm. Haluaisin häneltä ihan vain pari lausetta, pari sanaa. Haluan kuulla hänen äänensä! Hän on tajuttoman karismaattinen.
Äitini kertoi lähettäneensä Davelle 70-luvulla rakkauskirjeen. Eihän Dave ehtinyt siihen vastaamaan. Entä jos minäkin kirjoittaisin Davelle kirjeen ?

"Rakas Dave. Kappaleesi Petin pienen linnun on äärettömän kaunis. Sinä olet myös äärimmäisen kaunis mies. Tuotko kauniit kasvosi projektiimme? Ps. Toivottavasti vastaat kirjeeseeni, eikä perheeni tarvitse kokea toista tragediaa vastaamattoman viestin vuoksi. All yours - Melissa "

Se kappale todella on upea, kuunnelkaa. Sen esitteli minulle Eräs. Loppuvuodesta 2010.
Sanoi että se on erobiisi. On siinä kyllä täysin oikeassa.

Jos aloittaisin jo tänään. Ottaisin yhteyttä niihin kaikkiin ihmisiin joille haluaisin sanoa. Joilta haluaisin ehkä vielä yhden suudelman.
Kauankohan siihen menisi ?
Ei varmaan kauaa. Sitä kohtaa hienoja ihmisiä. Loppujen lopuksi vain harva jättää sen tunteen. Ikään kuin suonissa uiskentelisi pieniä kaloja.

Rakkaudella

Melissa

Silittäkää mun hiuksia.

Olen aina tuntenut liikaa. Sanonut liikaa asioita, liian aikaisin. Jättänyt sanomatta. Käpertynyt itseeni ja ajatellut "Ei minusta kerta kaikkiaan ole ihmissuhteisiin". Kaikki ne elämässä kohtaamani miehet ovat saanet minut tuntemaan. Saaneet minut juomaan liian monta humalaa. Lähettämään liian monta känniviestiä ja puhelua. Tasan vuosi sitten päätin että haluan sanoa. Haluan muistaa mitä halusin sanoa. Mokasin nimittäin pahasti erään ihmisen kanssa juuri tuolloin. Purin häneen epäkypsyyttäni ja pelkojani. En uskaltanut kysyä itseltäni että mitä haluan sanoa. Sitten sanoinkin jo liikaa ja täysin vääriä asioita.


Tämä teos, jota olemme kahden ystäväni kanssa suunnittelemassa Tampereen Ylioppilasteatteriin on oodi sille kaikelle. Ihmisille, miehille, äideille. Kaikille niille jotka ovat koskettaneet, silittäneet aamuyöllä hiuksia ja pitäneet niitä ylhäällä kun humala on ollut liian suuri kantaa yksin. Niille jotka ovat sanoneet sanat "Olet kaunis" . Kaikille niille joille unohti sanoa takaisin.


Uskoisin että tämä projekti on meille kolmelle terapiaa.
Minuun se on jo vaikuttanut. En ole tämän kolmen kuukauden aikana, (kun olen ollut niin täysin tämän projektin lumoissa !), lähettänyt yhtäkään känniviestiä. Muistin eilen jopa kiittää sitä miestä joka silitti hiuksiani silloin joskus. Hänen pitäisi ehdottomasti jatkaa muiden hiuksien silittelyä. Se ele sai ainakin minut herkistymään.


Pian aloitamme harjoitukset. Sitä ennen juomme kaikki kolme punaviiniä, avaudumme vielä lisää ja toivomme että mahdollisimman moni niistä kohtaamisista ja ihanuuksista tulisivat katsomaan valmista esitystä elokuussa. Kirjoittelemme tänne vuorotellen ja yhdessä. Ajatuksin ja kuvin. Kaikesta mitä tapahtuu tässä ja nyt, harjoitusten lomassa ja välissä.

Rakkaudella,

Melissa